Demino Ski Marathon

Venäjän WL-hiihto, Demino Ski Marathon 29.2.-1.3.2020 valittiin yhdistyksemme vuoden 2020 yhteiseksi hiihtomatkaksi vuosikokouksessa 22.2.2019.

Kukapa meistä olisi tuolloin tiennyt, että tämä hiihto oli viimeinen hiihtokaudella 2019-2020 hiihdetty WL-hiihto maailmassa. Samaan aikaan tosin hiihdettiin myös Vasaloppettia. Kaikki muut kevään hiihdot peruutettiin maailmaa vaivaavan koronaviruksen takia. Myös kevään viimeisenä hiihtona 16-18.4. hiihdettäväksi suunniteltu Islannin WL-hiihto  Fossavatnsgangan on peruutettu.

Junamatkalle Helsingistä Pietarin kautta Rybinskiin lähti 26 jäsentämme. Matkamme alkoi vähän murheellisissa merkeissä, sillä Helsingin rautatieasemalla silmiemme edestä varastettiin yhden matkalle lähtijän tuolilla ollut selkäreppu, jossa olivat hänen passinsa ja matkaliput. Asiasta ilmoitettiin heti aseman vartijoille ja poliisille. Valvontakameroissa varkaus kyllä varkaus näkyin, mutta mitään ei ollut oikeastaan tehtävissä, sillä junamme lähtöön oli noin puoli tuntia. Näin ollen varkauden kohteeksi joutuneen hiihtäjän ei auttanut muuta kuin jäädä kotimaahan.

TÄSSÄ VAROITUS MEILLE KAIKILLE: MATKATAVAROISTA PITÄÄ TÄLLAISILLA PAIKOILLA KONKREETTIISESTI PITÄÄ KIINNI. Tämän kirjoittajalla on itsellään kokemus Hampurista muutaman vuoden takaa. -  Olimme vaimoni kanssa nousemassa junaan. Minulla oli meidän molemmat matkalaukkumme. Viereeni ilmestyi nuori mies joka kysyi, että voinko auttaa. Minä sanoin, että kiitos ei. Tässä huolimatta tämä kaveri tarttui toiseen laukkuun ja yritti väkisin riuhtoa sitä irti kädestäni. Minulle selvisi heti, että kyse on varkauden yrityksestä. Pidin entistä lujemmin kiinni laukusta ja aloin huutaa. Tässä vaiheessa muut matkustajat tulivat apuun ja tämä kaveri päästi irti laukusta ja lähti juoksemaan pakoon.

Pekka Anttonen nousee Allegrosta Pietarissa matkalla Rybinskiin. (Kuva Juha Toivonen)
Tässä ryhmämme matkalla suksiensa kanssa Pietarissa Moskovskiy-asemalle. (Kuva Juha Toivonen)

Helsingissä junaan

 

Niin, tosiaan torstaina 27.2. klo 10, meidän ryhmän piti astua Allegro-junaan Helsingin asemalla, mutta kas kummaa lähtevällä raiteella olikin tavallinen suomalainen InterCity-juna.  Vähän tätä aluksi ihmettelimme, mutta löysimme kuitenkin kukin paikkamme. Junassa oli sekä venäläinen että suomalainen henkilöstö. Euroja sai vaihtaa virallisesti rupliksi. Lahdesta, Kouvolasta ja Vainikkalasta nousi lisää ryhmämme jäseniä kyytiin.

Vainikkalan raja-asemalla meille selvisi, miksi olimme matkustaneet InterCity-junalla. Kuulutus kertoi, että kohta vaihdamme junaa. Hetken kuluttua saapui junamme viereen Allegro-juna Pietarista. Molempien maiden rajavartiomiehet valvoivat matkustajien junien vaihtoa. Ensin siirryimme me Suomesta tulevat laiturille. Naapurista tulleessa junassa näytti jatkuvan vielä passien tarkastus.

Kymmenkunnan minuutin odottelun jälkeen pääsimme siirtymään Allegroon matkalipuissamme oleville paikoille suksinemme ja kapsäkkeinemme. Ja sitten matkaan. Aluksi meidän piti istua paikoillamme, jotta venäläiset rajavirkailijat saivat tehtyä passiemme tarkastuksen. Lisäksi meille annettiin täytettäväksi venäjän/englanninkielinen onnettoman pieni matkaselvitys. Kovasti ihmettelimme, miksi tekstiä ei ollut suomeksi.  Tämän selvityksen, jossa kysyttiin ne samat asiat, jotka olimme antaneet jo viisumia hakiessa, jokainen koitti täyttää junan kolkotellessa parhaansa mukaan. Arveluni on, että niistä paperille raapustetuista teksteistä ei suurimmasta osasta kukaan saattanut ottaa selvää, mutta olihan pumakat täytetty. Tämän selvittelyn jälkeen saattoivat virkistystä tarvitsevat siirtyä junan varsin viihtyisään ravintolaan, jossa sai maksaa euroilla tai ruplilla.  Sinällään Allegro-juna on hyvin modernia ja siistiä kalustoa, jossa on mukava matkustaa.

Saavuimme Pietarin Suomen asemalle paikallista aikaa noin klo 14.30. Junamme Rybinskiin lähtisi vasta 19.36 Moskovskiy asemalta. Alunperinhän meidän piti tulla Suomesta klo 15 lähtevällä Allegrolla, joka olisi ollut Pietarissa paikallista aikaa klo 18.57, ja jatkaa matkamme Rybinskiin lähtevällä yöjunalla klo 21.42. Aikataulumuutosten takia meillä oli nyt jonkin verran aikaa tutustua Pietariin.

Matkanjärjestäjämme Vetikko Travel olikin järjestänyt meille Pietariin suomenkielisen oppaan Irinan ja kaupunkikierroksen ruokailuineen – ja kyllähän Pietarissa nähtävää riitti ja Irinalla juttua ja tarinoita. Ruokailimme Moskovskiy aseman lähellä olleessa ravintolassa. Matkatavaramme olivat ruokailun ajan käytössämme olleessa bussissa.  Pietarin illan ruuhkan takia meille tuli pikkaisen kiire siirtyä rautatieasemalle ja sieltä junalle. Kiirettämme lisäsi se, että asemalle pääsy vaati kaikkien matkatavaroidemme, sukset mukaan lukien, turvatarkastuksen läpivalaisuineen. Ja junaan ei päässyt pelkällä lipulla, vaan myös passi ja viisumi tarkastettiin sisään noustessa.

Ei vielä yöjunassa vaan ruokailemassa ennen yöjunamatkaa Pietarissa. Kuvassa Pentti Montonen (oik), Jyrki Peltonen, Touko Tuominen ja Juha Toivonen. (Kuva Matti Korpela)

Yöjunalla Rybinskiin

 

Yöjunassa majoituimme uusiin ja siisteihin, mutta melko pieniin neljän hengen hytteihin. Vuoteiden leveys oli 10 cm suomalaisten makuuvaunujen vuoteiden leveyttä kapeampi. Monet meistä, jotka eivät olleet tottuneet matkustamaan makuuvaunuissa, kertoivat nukkuneensa melko huonosti. Tämän kirjoittaja nukkui hyvin, korvatulpat korvissa, yli 50 vuoden makuuvaunumatkustus kokemuksen ansiosta. Matkantekoa osan kohdalta helpotti, että ravintolavaunu oli avoinna klo 02een.

Matkaa Pietarista Rybinskiin on vajaat 800 km. Matkan loppupuolella radan kiskotus tuntui olevan vanhempaa perua, koska vaunut pikkuisen jyskytellen keikkuivat. Perille Rybinskin vuonna 1904-1905 rakennetulle asemalle saavuimme perjantaiaamuna klo 05.30. Sää Rybinskissä oli eteläsuomaisille tältä talvelta tutunomainen, kostea ja pikkuisen plussan puolella. Mieleeni tuli tässä vaiheessa, että minkähän laisilla laduilla täällä, oikein tullaan hiihtämään? 

 

Kristuksen kirkastumisen katedraali. (Kuva Touko Tuominen)
Leninin patsas kaupungin keskustassa. (Kuva Touko Tuominen)
Volga virtaa leveänä. (Kuva Juha Toivonen)
Sani Kontula-Webb ja Edefeltin taulu. (Kuva YLE)

Asemalta bussiin ja bussilla hotellille englantia puhuvan oppaamme Helenin kanssa. Ihmeeksemme huomasimme, että täällä on led-liikennevalot liiketunnistimella – bussikuskimme ei tainnut tietää tunnistimien olemassaoloa, koskapa auto seisoi pitkään punaisissa liikennevaloissa ja vasta viereen tulleen miliisiauton huomautuksen jälkeen kuski osasi ajaa lähemmäksi liikennevaloja ja kas kummaa heti autottomassa risteyksessä valot vaihtuivat meille vihreiksi.

Hotellimme nimeltään Rybinski oli järjestänyt asian niin, että saimme heti huoneet ja aamiaista oli sitten tarjolla heti seitsemän jälkeen.

Siispä huoneeseen ja sänkyyn pötkölleen ja kello soimaan aamiaista varten. Ja taisipa olla niin, että moni jatkoi unia aamiaisen jälkeenkin. Aamiaisella oppaamme Helen kertoi, että iltapäivällä lähdetään kiertoajelulle katsomaan Rybinskiä.

Tässä kaupungin lyhyt historia.

Rybinsk on yksi slaavien vanhimpia kaupunkeja Volgan varrella. Ensimmäisen kerran paikka mainitaan vuonna 1071 nimellä Ust-Šeksna eli ”Šeksnan suu”. Seuraavan neljän vuosisadan ajan kaupunkia kutsuttiin vaihtelevasti Ust-Šeksnaksi ja Rybinskiksi. Vuodesta 1504 se mainitaan nimellä Rybnaja Sloboda (”kalastuskylä”). Nimi johtunee siitä, että kaupungista vietiin paljon sampia muualle – mm. tsaariperheen hoviin.

1600-luvulla sloboda vaurastui kaupalla Länsi-Euroopan kanssa. Silloin rakennettiin useita kivikirkkoja, joista vain yksi on säilynyt nykypäivään. Vanhempaa arkkitehtuuria voi löytää kaupungin ulkopuolelta.

1700-luvulla kylän kaupan määrä kasvoi. Katariina II myösi Rybnaja Slobodalle kaupunginoikeudet 1777 ja nimesi sen Rybinskiksi. Kylän satamassa suuret Volgan alukset purettiin pienempiin veneisiin, jotka jatkoivat matkaa matalaan Mariinskin kanavaan, joka yhdistää Keski-Venäjän Itämereen. Kaupungissa oli 7 000 asukasta, mutta siellä saattoi kerrallaan majoittua 170 000 merimiestä ja 2 000 alusta.  Vähitellen pieni satama tuli tunnetuksi ”proomujen pääkaupunkina”.

Kaupungin tunnetuin maamerkki, uusklassinen Kristuksen kirkastumisen katedraali, rakennettiin Volgan rannalle vuosina 1838–1851.

Ylisen Volgan kauppakeskuksena Rybinsk houkutteli ulkomaalaisia Länsi-Euroopasta. Tämän myötä Rybinskiin rakennettiin sekä luterilainen että roomalais-katolinen katedraali.

Neuvostovuosina Rybinskin nimi vaihtui neljä kertaa: Štšerbakov (1946), jälleen Rybinsk (1957), Andropov (1984) ja jälleen Rybinsk (1989).

Tärkeimmät teollisuudenalat nyky-Rybinskissä ovat lentokoneiden moottorien valmistus ja vesivoimalaitos. Kuten asiantuntijat varoittivat, Rybinskin jättiläispato, joka pitää takanaan Rybinskin tekojärveä (aikoinaan oli maailman suurin tekojärvi), asettaa kaupungin suureen vaaraan, jos pato murtuu.”

Vuonna 2017

Taiteilija Albert Edelfeltin teos on löytynyt venäläisen Rybinskin kaupungin museosta. Edelfelt on Suomen taiteen kultakauden mestari ja yksi maamme merkittävimmistä taiteilijoista.

Taidehistorian tutkija Sani Kontula-Webb kertoo löytäneensä kadonneena pidetyn maalauksen internetin hakukoneen avulla.

– Taulun näin sattumalta, mutta sen tunnistaminen edellytti aikaisempaa perusteellista perehtymistä.

Pietarin taideakatemiasta valmistunut Kontula-Webb tunnisti tutunnäköisen maalauksen teosta koskevien luonnosten perusteella. Luonnoksia säilytetään Suomessa Ateneumin taidemuseossa.

Luonnosten avulla selvisi myös maalauksen kuvaamien lasten henkilöllisyys: he ovat tsaari Aleksanteri III:n veljenpoikia. Edelfelt oli nimennyt teoksensa kohteet selkeästi yhteen luonnokseensa.

Volgan rannalla sijaitsevassa Rybinskissä ollaan innoissaan suomalaistutkijan löydöstä. Yhteydenotto Suomesta varmisti taulun lasten henkilöllisyyden.

– Luulimme pitkään, että maalaus kuvaisi pikkutyttöjä, mutta se esittääkin suuriruhtinas Vladimirin poikia Borista ja Kirilliä, museon varajohtaja Sergei Ovsjannikov hämmästelee.

Ennen hiihtoa numerolappujen kanssa poseeraavat: Kari Kilpinen (vas), Teuvo Valve, Leena Peltonen ja Matti Korpela. (
Masterinen ja kansainvälisten vieraiden pastapartyssä joukko suomalaisia pulloineen: Jouni Rautjoki (vas), Jouni Viitamäki, Kari Kilpinen, Jouko Alm, Heikki Mononen, Esko Kaipainen, pöydän päässä Matti Korpela, Pakka Alakuijala, Lauri Alakuijala, Hannu Syrjänen, Teuvo Valve ja Touko Tuominen. (Kuva Juha Toivonen)
Master-kakku keskellä pöytää ja viinilasit vain pilkottvat. (Kuva Touko Tuominen)

Pastaa ja täytekakkua

 

No, tämän kaupunkikierroksella kuullun tai kuulematta jääneen historian jälkeen suuntasimme bussimme kohti Deminon hiihtokeskusta, jonne on Rybinskistä matkaa noin 18 kilometriä. Kyseisen hiihtokeskuksen laduilla hiihdetään myös maastohiihdon maailmancupia ja ampumahiihtoa. Todettakoon, että WL-hiihtojakin myöhemmin hiihtänyt Riitta Roponen voitti Deminossa vuonna 2007 vapaan 15 kilometrillä ensimmäisen maailmancupinsa.   Hiihtokeskuksen voi sanoa olevan Volgan rannalla. Tämä avoimen Volgan läheisyys saattoi plusasteisen ilman kanssa aiheuttaa sen, että stadionalueella oli melko märän tuntuista ja vesi virtasi mustan asfantin päällä. Tämä pani monen meistä miettimään lauantaisen vapaan 50 kilometrin voitelua, varsinkin, jos vielä aikoi hiihtää sen perinteisellä tyylillä.

Täältä hiihtokeskuksesta saimme hiihtonumeromme ja muut tarvittavat tiedot hiihdosta. Jostain syystä olimme tulleet paikan päälle ehkäpä tuntia puoltatoista ”liian” aikaisin, joten ennätimme hyvin tutustua ympäristöön ja syödäkin klo 17 alkaneessa Pasta partyssa ja odotella klo 18 alkavaa Masterien kansainvälistä kokousta.

Hämmästyksemme oli suuri, sillä monenlaista pastaa oli tarjolla myös tässä Masterien ja kansainvälisten vieraiden tilaisuudessa. Eli ei muuta kuin syömään, olihan huomenna edessä kova hiihto. Tilaisuuden juontaja kiitteli meitä Mastereita ja muita kansainvälisiä vieraita, että olemme saapuneet hiihtämään tänne Rybinskiin.  Hän kertoi, että järjestäjät ovat tehneet kaikkensa latujen saattamiseksi hiihtokuntoon, vaikka lumitilanne on verrattain kehno. Kisojen johtaja totesi myös, että huomenna ja sunnuntaina hiihdetään täyspitkinä molemmat matkat. Kiitos tästä kuuluu lukuisille vapaaehtoisille ja hiihtokeskuksen ammattihenkilöstölle.

Syötyämme ja juotuamme kahvin kuului kummia. Tapahtuman johtaja pyysi kaikkia paikalla olleita Mastereita siirtymään salin takana olevan verhon taakse, kertomatta mistä on kyse. No, kun Masterit sitten yksi kerrallaan siirtyivät verhon taakse, niin tokihan syykin selvisi. Edessämme oli iso pöytä ja sillä todella iso täytekakku, monenlaista pientä purtavaa ja palan painikkeeksi sekä punaista ja valkoista viiniä, kullekin mieltymyksensä mukaan. Lasit käteen saatuamme kohotimme kaikki maljan  Mastereille ja Deminon hiihdoille.

Tässä yhteydessä edellinen puheenjohtajamme Pekka Anttonen ja kirjan ”Elämyshiihtoja maailmalla” kirjan toimittanut Juha Toivonen luovittivat hiihtojen johtajalle Oleg Kendratenkolle tämän yhdistyksemme 30-vuotisesta toiminnasta kertovan kirjan. Vastaanottaessaan kirjan hän kertoi, että hän puhuu jonkin verran suomea ja suomeksihan tuo kirja on kirjoitettu.

Maltoimme kuitenkin lähteä hiihtostadionilta hyvissä ajoin ja hyvässä kunnossa Rybinskiin. Toiset nukkumaan ja toiset voitelemaan suksiaan.

Lauantai 29. helmikuuta avautui Rybinskissa harmaana, mutta onneksi myös pikku pakkasessa. Hiihtopaikalle lähdettiin hyvissä ajoin klo 9 maissa. Vapaan 50 kilometrille oli ilmoittautunut 2193 hiihtäjää, maaliin hiihti 1868. Aamun pikku pakkasesta keli muuttui päivän mittaan suojan puolelle, joka kovasti pehmensi latu-uraa. Meidän porukasta jotkut olivat ajatelleet hiihtää tämän noin 2x25 km lenkin perinteisillä suksilla latua pitkin. Ensimmäisellä kierroksella sivussa olevaa perinteisen latua saattoi jollain tavoin hiihtää, vaikka luistelijat olivat sen pääsääntöisesti jo tallanneet alleen. Toisella kierroksella ladusta ei ollut jälkeäkään, joten muutama ryhmämme hiihtäjistä päätti jättää toisen kierroksen väliin.

Parhaana meidän porukasta selvisi maaliin Lauri Alakuijala, joka ajallaan 3.00.31,5 oli 1045.  Naisista nopein oli Leena Peltonen ajalla 3.46.11.6 ja hyvänä kakkosena  Eija Silvan ajalla 4.34.42,9. Jos tuloksia puolestaan katsottaisiin takaapäin, niin suomalaiset saavuttivat viitoisvoiton: Veli Rautiainen, Heikki Monnonen, Harri Tuhkanen, Antero Kovanen ja Teuvo Valve. Nopeimmin ladun kiersi Venäjän Raul Shakirziarov ajallaan 2.38.16,6.

Selitykseksi todettakoon, että Venäjällä tällaisiin hiihtoihin kuten Demino , osallistuvat vain todella kovakuntoiset hiihtäjät – eivät siis kuntosarjalaiset, jollaisia useimmat meistä suomalaisista olemme.

50 km vapaan jälkeen mitalit kaulassa: Matti Korpela (vas), Pentti Montonen, Pekka Alakuijala, Pekka Anttonen ja Touko Tuominen. (Kuva Touko Tuominen)
25 km lähdössä Kari Kilpinen (vas), Timo Suvanto, joka oli luultavasti vanhin päämatkoja hiihtänyt hiihtäjä, Veli Rautiainen, Jouni Viitamäki ja Pekka Alakuijala.(Kuva Juha Toivonen)

50 km vapaan jälkeen ja ennen 25 km perinteisen hiihtoa

 

Perinteiseen tapaan lauantai-illan tarinoissa punnittiin hiihtolenkin eri tapahtumia ja koitettiin löytää syitä ja seurauksia, milloin suksen luistoon ja milloin latujen kuntoon.

Sunnuntaiaamu puolestaan valkeni aurinkoisena ja muutaman asteen pakkasessa. Lisäksi yöllä oli ollut vähän enemmän pakkasta, joten keli 25 kilometrin hiihdolle näytti suotuisalta. Hotellilta lähdettiin yhdeksän jälkeen kohti Deminon hiihtokeskusta.

Hiihtokeskuksessa aurinko paistoi edelleen ja minäkin menin testaamaan suksiani. Olin edellisenä iltana Esko Kaipaisen ohjeen mukaisesti laittanut pidot, luistot oli tehty jo kotomaassa. Esko oli suositellut, että panisin samanaikaisesti sekaisin liisteriä -6 +6 ja Startin purplea, jota minulla sattui olemaan. Jo testiladulla hiihto osoitti, että pito oli mainio eikä luistossakaan ollut huomauttamista. Eli lähdin hyvillä mielin ladulle.

Samaan aikaan lähtivät matkaan myös Veli Rautiainen ja Timo Suvanto. Tässä kolmen porukassa hiihdimme yhdessä maaliin asti, johon kyllä saavuimme ns. jälkipäässä. Sukseni toimivat koko matkan hienosti, jos olisi ollut voimia, niin ylämäet olisin voinut hiihtää vuorohiihtoa, oli meinaan sellainen seinäpito. Alamäissäkään ei kenenkään onnistunut laskea ohi, paitsi ensimäisen kierroksen jälkeen Timo Suvannon, joka ennen maalialuetta olleessa mäessä meni latu pitkin hurahtamalla ohi.

Hiihdon aikana me moneen kertaan ihmettelimme, että kuinka on mahdollista, että ladut ovat näin hyvät ja kestivät hyvinä koko kisan, vaikka lunta maastossa oli vain 10-20 senttiä. Maalissa lausuimme kiitokset laduntekijöille, koska meitä kolmea satuttiin haastattelemaan kisatelevisioon.  (Haastattelumme ei taida enää löytyä hiihdon kotisivuilta.)

Perinteisen 25 kilometrin nopein oli Venäjän Sergey Artamonov ajalla 1.00.53.5. Meidän ryhmästä parhaan ajan hiihti jälkeen Lauri Alakuijala, joka sijoittui 169. ajallaan 1.19.32,2. Maaliin hiihti kaikkiaan 437 hiihtäjää.

Toisen votkapullon onnellinen voittaja Jouni Viitamäki (vas) tyhjän pullon Touko Tuomisen seurassa. Toisen pullon voitti Antero Kovalainen. (Kuva Juha Toivonen)
Tässä matkaamme jo kohti kotimaahan lähtevää Allegro-junaa kohden maanantaina 2.3.(Kuva Juha Toivonen)

Takaisin kotimaahan

 

Sunnuntai oli meidän lähtöpäivämme kotimatkalle. Yöjunamme kohti Pietaria lähtisi kello 22.11 ja saapuisi Pietariin  8.53. Illaksi oppaamme Helen oli varannut meille ruuan läheisestä ravintolasta. Ravintolaan kävellessämme satoi vettä ja ilma oli paljon plussan puolella. Ajattelimme, että kävipä hiihdon järjestäjillä todella hyvä tuuri, että molemmat hiihdot saatiin hiihdettyä ja sunnuntain hiihto vieläpä loistavissa olosuhteissa. Ravintolassa ruuan lisäksi jaettiin oman 50 kilometrin hiihtonsa ajan perjantaina lähimmäksi merkinneille kaksi vodkapulloa, josta toisen oli lahjoittanut oppaamme Helen. Onnelliset voittajat eivät tyytyneet vain itse nauttimaan voittojaan, vaan niin kuin laulussa sanotaan ”pullo kiersi ringissä vaan”.

Rybinskin asemalla nousimme junaan vesisateen edelleen jatkuessa. Asetuimme ”asumaan” neljän hengen samanlaisiin makuuhytteihin kuin tullessa. Pariin makuuhyttiin, kuten myös meidän, jossa nukkuivat Touko Tuominen, Teuvo Valve ja minä, tuli neljänneksi kaveriksi venäläinen matkustaja. Siinä me sitten käsimerkein viittoilimme, miten oikein asetumme, sillä yhteistä kieltä ei löytynyt. Hyvinhän se yhdessä matkustaminen loppujen lopuksi onnistui ja ystävyyden maljatkin juotiin. Osan porukkamme nukkumista helpotti taasen se, että ravintolavaunu oli avoinna klo 02, eikä hiihtojakaan ollut edessä.

Pietarissa meitä oli vastassa tuttu oppaamme Irina bussinsa kanssa. Junamme koti-Suomeen lähtisi vasta 11.30, joten teimme nyt uuden kiertoajelun katsellen Pietarin nähtävyyksiä ja kuunnellen Irinan asiantuntevaa opastusta.  Kuriositeettina mainittakoon, että Irina kertoi paljon Marsalkka Mannerheimin asumisesta ja olosta Pietarissa. Näimme talot, joissa hän, hänen vaimonsa ja tyttäret olivat asuneet.  Katsoimme hevostallien ja upseerikerhojen paikat.  Lähtijäislahjaksi saimme Irinalta kopion Venäjän hyväksymästä Suomen itsenäisyysasetuksesta.

Summa summarum: Matka oli onnistunut alun vastoinkäymistä lukuunottamatta. Pysyimme kaikki terveinä ja kaikki saivat ainakin yhden hiihdon hiihdettyä loppuun ja leiman passiin.

Näin jutun lopuksi matkalaiset haluavat kiittää matkamme suomalaisia johtajia Pekka Alakuijalaa ja Lauri Alakuijalaa, jotka yhdessä Helenin ja Irinan kanssa huolehtivat, että me kaikki olimme oikeaan aikaan oikeissa paikoissa.

Ensi vuoden WL-hiihtomatkan on ajateltu suuntautuvan Norjaan, mutta tästä tarkemmin syksyyn mennessä!

Muistiin merkitsi Juha Toivonen

*******************************************************************************

Hiihdon tulokset: https://deminom.ru/en/marathons/ski-marathon/results

Tässäpä Irinalta saatu kopio Neuvostohallituksen asetuksesta Suomen itsenäisyyden tunnustamisesta.

Alla olevan kuvakavalkaadin kuvat on poimittu Matti Korpelan, Touko Tuominen ja Juha Toivonen ottamista kuvista.

Kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä!

 

Lisää valokuvia retkeläiset voivat lähettää minulle osoitteeseen: juha.toivonen@pp8.inet.fi

Ja jos jutussa on nimi tai muita virheitä, niin lähettäkään ihmeessä palautetta ylläolevaan osoitteeseen.